Kansallismielisyydestä globaaliin solidaarisuuteen
Vapaata liikkuvuutta ja humanitaarista maahanmuuttopolitiikkaa ajavia tahoja syytetään usein epäisänmaallisuudesta. Meidän ei ajatella osaavan arvostaa yhteiskuntaa, jossa olemme kasvaneet, ja olevan kiitollisia niistä ponnisteluista, joilla nykyinen hyvinvointi on luotu. Kuitenkin kuka tahansa Suomessa kasvanut varmasti arvostaa sitä, että on saanut elää rauhallisessa maassa, jossa on julkisin varoin tuettuja hyvinvointipalveluita. Moni varmasti tuntee myös rakkautta esimerkiksi tiettyjä paikkoja ja maisemia sekä omaa kieltä kohtaan. On kuitenkin eri asia arvostaa tällaisia asioita kuin kokea kansallistunnetta ja isänmaanrakkautta. Se, mitä kutsutaan Suomeksi ja jota kansallismielisten mukaan pitäisi ennen kaikkea kunnioittaa, koostuu monista erilaisista alueista, yhteisöistä ja arvoista. Se on näin ollen myös erilaisten valtakamppailujen kenttä. Esimerkiksi hyvinvointivaltion rakentaminen ei ollut mikään kaikkien suomalaisten vapaaehtoinen yhteisponnistus vaan eri väestönosien ristiriitaisten intressien vaivalloista yhteensovittamista, minkä pontimena toimi työväenliikkeen aktiivisuus (1). Tunnettu fakta on myös, että ajatusta yhtenäisestä Suomen kansasta alettiin tietoisesti rakentaa erilaisten yhteiskunnallisten päämäärien ajamiseksi vasta 1800-luvulla. Ei siis ole mitään itsestään selvästi olemassa olevaa Suomea tai suomalaisia arvoja vaan tiettyyn aikaan ja paikkaan kiinnittyviä yhteiskunnallisia kamppailuja, joiden voimasta elämämme täällä muotoutuu tietynlaiseksi. Katse tulisikin kääntää aina vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen.
Mikä siis on se Suomi, jossa nyt elämme, ja mitkä valtasuhteet sitä liikuttavat? Varmaa on ainakin, ettei Suomi ole enää mikään syrjäinen ja erillinen saareke maailmassa, jos se on sitä koskaan ollutkaan. Esimerkiksi monet suomalaiset yritykset ovat merkittäviä globaaleja toimijoita, joiden yhteiskuntavastuussa olisi paljon petrattavaa (2). Samoin Suomen valtio on sekaantunut globaaleihin konflikteihin, eikä suinkaan aina missään rauhanrakentajan roolissa, niin kuin helposti kuvittelemme. Suomi käy esimerkiksi asekauppaa miehittäjävaltio Israelin kanssa (3), samoin kuin suomalaiset ”rauhanturvaajat” Afganistanissa ovat osa kansainvälistä sotaoperaatiota (4). Jos taas yhteiskunnan tarkastelun näkökulmaksi ottaa tuotannon, jota yleensä pidetään keskeisenä yhteiskunnan osa-alueena, Suomi ei silloinkaan näyttäydy kovin maantiellisesti selvärajaiselta paikalta: suuri osa suomalaisten käyttämistä vaatteista, ruoasta, elektroniikasta ja kaikenlaisista käyttöesineistä tulee ulkomailta. Tuotannon näkökulmasta olisikin perustellumpaa puhua esimerkiksi suomalais-kiinalaisesta yhteiskunnasta. Tosin tämäkään laajennus ei olisi riittävä, vaan nykyiset tuotannon ja vaihdon suhteet antavat aihetta puhua pikemminkin globaalista yhteiskunnasta.
Edellä esitetyn valossa on ilmeistä, että puhe Suomen kuulumisesta suomalaisille ja vaatimukset rajojen sulkemisesta tänne tulevilta ihmisiltä on mieletön. Suomi on osa globaalia valtioiden ja suuryritysten harjoittamaa riiston politiikkaa, mikä aiheuttaa merkittävää turvattomuutta ja köyhyyttä eri puolilla maailmaa. Siksi on täysin ymmärrettävää ja hyväksyttävää, että turvaa ja hyvinvointia tullaan etsimään täältä. On tietysti mahdollista haikailla jonkin maailmasta irrotetun Suomen perään, joka on täysin omavarainen ja joka ei käy ulkomaankauppaa eikä osallistu ulkomaisiin konflikteihin ja jonka kansalaiset eivät poistu valtion rajojen sisältä, varsinkaan ympäristöä tuhoavan turismin muodossa. Ehkä tällaisen Suomen ei tarvitsisi päästää hädänalaisia ulkomaalaisia rajojensa sisälle, vaikka ihmisyyteen kuuluva myötätunto tekisi siitä silloinkin perusteltua. Koska nykytilanne on jotain aivan muuta, älyllinen rehellisyys ja oikeudenmukaisuuden periaatteet vaativat luopumaan kansallismielisestä kiihkoilusta ja huomion keskittämisestä pelkästään suomalaisten hyvinvointiin. On ymmärrettävää, että omaan kasvuympäristöön ja kulttuuriin syntyy positiivisia tunnesiteitä, mutta niiden kääntyminen ulkomaalaisvihamieliseksi politiikaksi ja arjen rasismiksi on tuomittavaa. Siirtolaisuus ei ole maailman eikä Suomen ongelmien aiheuttaja, eikä sen vastainen politiikka siksi ole perusteltua. Sen sijaan tarvitaan poliittisia kamppailuja, jotka kohdistuvat köyhyyden, ympäristötuhon ja väkivaltaisten konfliktien aiheuttajiin – siis myös Suomen valtioon, suomalaisiin yrityksiin sekä meidän tavallisten länsimaisten ihmisten elämäntapoihin.
Myös Suomen köyhien on perustellumpaa osallistua näihin kamppailuihin kuin kääntyä toisia köyhiä vastaan. Kansallismielisyyden nimissä tapahtuva köyhien hierarkkinen arvottaminen vie vain huomiota pois köyhyyden syistä ja tuottaa illuusiota suomalaisten yhteisistä intresseistä, mikä nopeasti kasvaneiden tuloerojen maassa on todellakin pelkkää illuusiota. Olisi korkea aika päästä eroon suomalaisen työläisen ja ulkomaalaisen työläisen vastakkainasettelusta ja yhdistää voimat kamppailuun niitä tahoja vastaan, jotka halvasta ja neuvottelukyvyttömästä työvoimasta – ja myös työläisten keskinäisestä kyräilystä – hyötyvät. Työelämän kehitys on hyvä esimerkki siitä, että hyväksikäyttö ja oikeuksien polkeminen ylittävät kansalaisuuden rajat. Siksi tarvitaan myös rajat ylittävää solidaarisuutta.
2. Katso tästä Hanna Nikkasen kirja Viaton imperiumi – Kolme kertomusta suomalaisesta yritysvastuusta (Into 2010) http://www.intokustannus.fi/kirja/viaton_imperiumi/
3. Lue lisää: http://icahd.fi/?page_id=904
antifascistturku 